Hiljattain olimme käymässä kummityttöni luona. Hän täyttää kohtapuolin 4-vuotta. Typy on osoittautunut oivaksi kaveriksi Onnille ja he ovat tulleet hyvin juttuun. Hänen mallistaan Onni oppi viime kesänä kiipeämään keinuun ja likka on ollut esimerkkinä monessa muussakin Onnille. Leikkihetket ovat sujuneet aina varsin tasaveroisesti ja jutut on käyneet yksiin erittäin hyvin, vaikka ikäeroa on ollut reipas vuosi. Se ei kuitenkaan ole menoa haitannut.
Tällä kertaa näin ei ollutkaan. Onni oli hukassa. Kummityttö ihmetteli miksi Onni ei halua leikkiä hänen kanssaan. Onni pyöri ympärilläni haluttomana siirtymän kummityttöni huoneeseen leikkimään. Koska yhteisleikki huoneessa ei toiminut saimme houkuteltua lapset ulos, omakotitalon pihalle, leikkimään. Katsoimme ystävämme kanssa ikkunasta lasten touhuamista. Kummityttöni opasti varsin vanhanoloisesti Onnia ja auttoi häntä hankalissa tilanteissa. Oli selvää, että leikkiä johti kummityttöni, joka vaikutti kaikin puolin Onnia vanhemmalta, vaikka olikin häntä nuorempi. Sisimmästä kouraisi, kun katsoin kuinka kummityttöni koetti ohjeistaa Onnia ajamaan sähköautolla. Hän vaikutti niin paljon vanhemmalta ja osaavammalta, ja hieman turhautuneelta Onnin osaamattomuuteen.Oli pakko sanoa ääneen se, mitä päässä liikkui. Se etten kestä jos Typy hurahtaa ohi ja Onnilla ei ole ketään kuka hänen kanssaan leikkii, mitä minä sitten teen? Tuntui, että sydän särkyi palasiksi, kun tajusin ettei menisi kovin kauaa kun näin kävisi.
Tämä on ehkä ollut kaikkein suurin murhe ja huoli minulla. Mitä sitten, jos ja kun Onnin paras ystävä, hänen pikkuveljensä, hurahtaa ohi? Tai kun Onni lähtee kouluun? Kun pikkuveli ei ole enää matkassa mukana. Jokainen ilta ja aamu Onni kysyy veljeltään leikkiikö hän tarhassa Onnin kanssa. Jos vastaus on ei, tulee itku, ja jos vastaus on kyllä hihkuu Onni, että pikkuveikka on hänen maailman paras tarhakaverinsa. Toivottavasti tämä ystävyys pysyy on läpi elämän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti