Neuropsykologisten testien tulokset

Viime viikolla postiluukusta kolahti lausunto Onnin neuropsykologisista testeistä. Papereita lukiessa nousi tyrmistys ja lopussa aivan järkyttävä kiukku. En muista milloin viimeksi olisin ollut niin vihainen, että kyyneleet kihosivat silmiin.

HUS:n sivuilta löytyy kehityshäiriöistä ja oppimisvaikeuksista seuraava tekstin pätkä, koskien monimuotoista kehityshäiriötä:

Jos lapsen kognitiiviset taidot jäävät laaja-alaisesti erittäin heikkoon tasoon, eikä tilannetta epäillä tilapäiseksi esim. virikkeiden puutteesta tai psyykkisestä huonokuntoisuudesta johtuen, puhutaan kehitysvammaisuudesta.

Onnin suoriutuminen kokonaisuutena jäi erittäin heikkoon tasoon ja tulokset vastasivat edellisiä testituloksia. Tulosten mukaan oppimisvaikeuksien esiintymisen riski on huomattava. Siis mikä riski? Tämähän on jo käsittääkseni fakta, että Onnilla ON oppimisvaikeuksia. Seuraavan kerran asiaa suositeltiin tarkasteltavan alakoulun loppupuolella. Taisin ihan ääneen kommentoida "Haistakaa paska", tähän kohtaan päästessäni.

En oikeasti edes tiedä mitä pitäisi ajatella. Fakta on kuitenkin se, että päässäni on aikamoinen tulva kysymyksiä, joita kaikkia ei edes kehtaa ääneen kysyä. Kaikkein isoin kysymys minulla kuitenkin on se, että jos testitulokset viittaavat näinkin vahvasti kehitysvammaan, niin miksi me jatkamme F83 diagnoosilla? Tuntuu käsittämättömältä, että tämän myötä Onni on kuin muut 7-vuotiaat ja me kuin muut 7-vuotiaan vanhemmat, vaikka näin ei oikeasti ole.

Harmillista on myös se, että kaikilla niillä ihmisillä, jotka Onnin kanssa tekevät työtä, ei ole reaaliaikaisesti saatavilla pidempiaikaista tietoa Onnin osaamisesta. Psykologi näytti jäävän epävarmaksi siitä, onko Onnin taitoprofiili juuri se mitä testit näyttivät vai mahdollisesti ihan jokin muu.

Mutta hei, saimme Onnin haluamaamme kouluun, joka on äärettömän positiivinen juttu!

Löyhässä hirressä

Palaute keskustelu oli tänään. Vastoin omia ennakko-odotuksiani, diagnoosi pysyy samana. F83, ei kevaa. Ei vielä. Syynä ei ole se, että Onni olisi suoritunut testeistä huomattavasti edelliskertaa paremmin, mutta kehittymistä oli tapahtunut joissain osa-alueissa.

Katselin papereita, kun psykologi kertoi havannoistaan ja suosituksistaan. Kolmessa kohdassa oltiin tehty iso harppaus, oltiin ikätasolla tai ainakin melkein. Sitten oli muutama kohta, jossa viivettä oli n. 2-vuotta ja lopuissa huomattavasti enemmän. Psykologin mukaan lääkäri kertoo kesällä enemmän Onnin diagnoosista ja tukitoimista, joista Onnille on apua.

En saanut silmiä irti paperiesta, tuijotin vain niitä ja mielessä kävi sata kysymystä, joista kysyin vain yhden. Kohdan, jossa Onni oli ollut edelliskerralla lähellä ikätasoa, mutta nyt oltiin jääty jälkeen totaalisesti. Siinä oltiin menty takapakkia ja koulussa seurattaisiin, käykö muissa osioissa samoin vai tuleeko kehitystä. Psykologi kuitenkin painotti kohtia, joissa oli kurottu kiinni ja tehty iso harppaus, Ja hyvä niin. Mutta kaikki ne kohdat, joissa ei, joissa oltiin jäljessä. Hyvinkin paljon jäljessä. Jos viivettä oli niinkin paljon, niin kuinka Onni ei voi olla kehitysvammainen? Miten se on mahdollista?! Tätä kysymystä en saanut suustani, vaikka omassa päässäni kysymys jyskytti kuin vasara. Miten Onni voi olla "normaali", jos viivettä monin osin näkyi olevan jopa yli 3-vuotta?

Rehellisesti sanottuna en tiedä olinko enemmän raivoissani kuin helpottunut, kun selvisi ettei Onnille tule kehitysvamma diagnoosia. Varsinkin kuin näin testituloksia ja niistä päätelleen keskiarvo jäi kutakuinkin lähelle 5-vuotiaan tasoa, joka Onnin tapauksessa on hieman yli kehitysvamma diagnoosi rajan (laskukaava: testitulos ikä / oikea ikä x 100 = ÄO lapsella). Suosituksen saimme kuitenkin kouluun, jossa on erityinen osaaminen erityisten lapsien kanssa, ja tämä oli todella positiivinen uutinen. Onni tulee saamaan (mikäli saamme paikan) parasta mahdollista opetusta. Koska Onni ei kuitenkaan ole kehitysvammainen emme ole oikeutettuja aamupäivähoitoon, emmekä loma-aikojen hoitoon. Joten jonkin näköisiä järjestelyitä työaikojen suhteen joudumme todennäköisesti tekemään.

Tarhan Elto kysyi minulta palaverin päätyttyä, mikä fiilis minulle jäi palaverista. Sanoin jääneni miettimään miksi Keva diagnoosia ei Onnille tullut, vaikka viivettä oli osin todella paljon. Emmekö saanet sitä koska resursseja ja rahaa ei ole? Ja jos näyttää siltä, että kehitysvamma diagnoosi on kuitenkin mahdollinen, niin miksi meille annettiin toivoa, että Onnista tulee kuin muut?

Nyt sitten odotetaan papereita, joissa tulokset on kirjoitettu auki ja palautteessa kuullut asiat asettuvat omaan kontekstiinsa tutkimusten kanssa. Sitten voin lopullisesti päättää olenko samaa mieltä lääkärin kanssa Onnin diagnoosista vai en.

Näillä siis mennään ja tulevaisuus on yhtä mysteeri kuin muutama vuosi takaperin. Mitään varmaa ei ole suuntaan tai toiseen.

Diagnoosi tarkentuu

Tästä on taas aikaa, kun olen kirjoittanut. Todennäköisesti postaukseni pysyvät yhtä tiheän tiivinä vastakin. Ehkä joku Äiti tai Isä kuitenkin löytää näistä kirjoituksista joitain niistä asioista, joita itse olen Onnin matkan aikana googlesta hakenut.

Onnin psykologiset testit ovat ohi. Diagnoosi ei vielä ole tiedossamme, se selviää vasta parin viikon päästä. Mutta lääkärillä on diagnoosi tiedossa. Psykologin sanat, kun kysyin, että onko totta jotta diagnoosi mahdollisesti tarkentuisi. En ollut ollenkaan reilu psykologia kohtaan. Kysyin kysymyksiä, joista voisin saada jotain osviittaa mitä tuleman pitää. Jos se diagnoosi tarkentuu, kuten lääkäri vuosi sitten ajatteli, onko mahdollista saada myöhäisin aika? En usko, että kykenen toimimaan töissä sinä päivänä.

Olen aika varma, että kahden viikon kuluttua en ole enää pelkästään erityisen äiti, olen myös Kevan äiti. Äiti, jolla on kehitysvammainen lapsi. Toki on mahdollista, että Onni saakin ADD diagnoosin ja kiriikin muut kiinni jossain vaiheessa elämäänsä. Mutta mitään mihinkään muuhun viittavaa ei ole ollut. Ainoastaan tämä viive.

Onni täyttää pian 7-vuotta. Hänen syntymäpäivänään olemme ulkomailla. Loma, jota olemme odottaneet ja johon olemme laskeneet päiviä. Koetin tänään etsiä googlesta tietoa, mitä Onnin ikäiset lapset osaavat tehdä, jotta olisin saanut jotain konkretiaa omille aavistuksilleni psykologin puheista. Luin, että moni viisi vuotias laskee jo sataan, mutta Onnin ikäisen ei tarvitse osata välttämättä laskea kuin kymmeneen. Hyvä. Onni luettelee numerot yhden ja kymmenen väliltä, 99% ajasta oikein. Eskarissa Onni on oppinut värejä. Toki meidän värikalenteri on ollut myös avuksi, josta tunnistetaan viikon päivät. Enää sitä ei tarvita niin paljoa. Oikeastaan vain muistamaan, mikä sen päivän nimi oli, joka tänään on. Ruskea päivä on torstai ja torstain jälkeen tulee karkkipäivä.

Leegoilla rakentaminen onnistuu aika hyvin nykyisin. Onni rakentelee hienoja taloja jo paremmin kuin pikkuveljensä, joka on kolme vuotta häntä nuorempi. Vuosi sitten tilanne oli toisin päin. Onni on siis harpannut veljensä ohi. Toisaaltaan Onnin veljen kanssa on helpompi keskustella siitä mitä on tapahtunut tai mitä on käynyt. Onnin kanssa aina ei. Syksyllä Onni yritti kertoa, että oli nähnyt tutun (serkun) tarhalla, mutta ei saanut päähänsä kenet oli nähnyt. Keskustelu meni kutakuinkin näin:

Onni: Näin tarhalla Pekan, joka oli tyttö!
Minä: Kenet näit?
O: Pekan, joka oli tyttö!
M: Pekka? Äiti ei tunne ketään Pekkaa. Tarkoitatko Petriä?
O: Ei kun Pekka!
M: Pekka..Oliko se Liisa ja Petri?
O: Kuka Liisa? Äiti kuka on Liisa? Mä en tiedä kuka Liisa, kerro mulle mikä on Liisa!
M: Sedän Liisa.
O: Ei, se oli pieni, Näin pieni (laittaa etusormen ja peukalon sentin päähän toisistaan).
M: Näin tytön, joka oli Pekka ja vielä pieni (yritin ankarasti miettiä, ketä Onni mahtaa tarkoittaa).
O: Sano mitä mä näin! Mitä mä näin? Mä en tiedä mitä mä näin, sano äiti mitä mä näin!!

Olo oli aika toivoton ja Onni hermostui, kun ei osannut kertoa mitä näki eikä saanut minuakaan kertomaan mitä näki, koska minulla ei ollut hajuakaan siitä, keneen hän oli törmännyt. Lopulta selvisi, että juurikin Liisaan ja Petriin (joka oli pieni ja poika), mutta Onni tarkoitti tyttöpuolista serkkuaan, Petrin siskoa, joka tuli samaan tarhaan.

Näin vaikeisiin keskusteluihin ei olla enää ajauduttu, mutta ihan sujuvaakaan ei kommunikaatio ole. Toisinana ymmärrän pikkuveljen ajatuksen virtaa paljon helpommin kuin Onnin. Tai veli on monisanaisempi, kun onni vaan tokaisee "Mä en tiedä mitä tein.".

Tehdäänpä listausta, mitä Onni osaa ja mitä ei:

- Osaa keinua seisaaltaan
- Osaa luistella
- Osaa osittain viikonpäivät, laskea kymmeneen ja joskus 15:sta sekä joitain värejä
- Osaa voidella leivän ja paahtaa sen
- Viedä astiat tiskikoneeseen
- Todella taitava siivoamaan oman huoneen ja vielä nopea!
- Osaa leikkiä mielikuvitusleikkejä, joiden juoni ei ole kovin mutkikas
- Tunnistaa kirjaimia ja saa kirjoitettua oman nimen melkein oikein.
- Tunnistaa numeroita
- Osaa koota palapelejä
- Nimetä planeettoja kuvista (tämä selvisi vasta tänään, enkä tiedä mistä hän on ne oppinut!)

Onni ei osaa tai ymmärrä:

- Mikä on tänään (onko nyt tänään, tulee kysymys). Eilinen on muuten Onnille huominen.
- Vahingon ja tahallisuuden eroa. Jos Onni satuttaa veljeään vahingossa, suhtautuu hän asiaan samoin, kuin jos satuttaa tahallisesti. Sama jos veli satuttaa häntä.
- Ajaa ilman appareita.
- Käyttää kaukosäädintä (poislukien äänen voimakkuus ja ok nappi)
- Abstrakteja asioita tai joitain käsitteitä (kuten ulkomaat, Suomi, Kaupunki)

Loppujen lopuksi Onni osaa aika paljon, nyt kun asiaa ajattelee, mutta ymmärtää/käsittää vielä huonosti joitain asioita. Parin viikon päästä selviää mihin F83 diagnoosi tarkentuu ja suunta on toivottavasti hieman selvempi. Kuten työkaverillekkin sanoin, en tiedä kumpaa toivon enemmän, että saa kehitysvamma diagnoosin vai että ei saa sitä.

Paljon menty eteenpäin - paljon vielä kiinniotettavaa

Tässä on oltu useampi kuukausi hiljaa. Ei siksi, etteikö olisi ollut bloggaamisen aiheita. Niitä on ollut, paljonkin. Tässä vaan on ollut niin paljon kaikkea.

Syksyllä hain kouluun, ja ihmeekseni myös pääsin hakemaani ammattikorkeaan. Samaan aikaan äitini sairastui ja menehtyi noin kuukaudessa sairauteensa. Joten syksy meni pääsykokeiden ja surun käsittelyssä. Kevät opiskellessa ja töitä tehdessä. Kesä ladaten akkuja.

Onnilla oli kesällä taasen tutkimusjakso neurologisella. Tällä kertaa jakso vei vähemmän aikaa kuin aikaisemmin. Selvisimme kolmella lyhyellä aamupäiväkäynnillä. Kehuja tuli paljon ja kehitystä oli tapahtunut. Vaihteluväli on 4-6-vuotiaan välillä. Toisissa ollaan kaksikin vuotta jäljessä ja toisissa asioissa taas ikätasolla. Silti mietityttää.

Onni ei laske, kuin kolmeen. Välillä ei sinnekään. Joskus yllättää ja saa laskettua viiteen. Ne kerrat ovat tosin harvinaisia. Värejä ollaan koetettu opetella, mutta aika laihoin tuloksin. Sinistä väriä näytettäessä Onni osoittaa taivasta, toisinaan ruohikkoa. Meno on varsin vuoristoratamaista. On päiviä, jolloin yllättää osaamisellaan ja päiviä, jolloin tuntuu ettei osaa edes niitäkään joita aiemmin on osannut.

Onnilla on käytössä ekapeli tabletilla, mutta en ole kovinkaan innostunut pelistä itse, eikä se tunnu olevan Onnillakaan oikein hallussa. Pikkuveli, joka on kolmen, osaa käyttää ekapeliä paremmin. Onnille koko idea tuntuu olevan hukassa, josta syystä ei kauaa jaksa ekapelin parissa. Mikko Mallikas peli taas on Onnin suosikki, mutta siinä ei oikein opi niitä asioita, joita olisi hyvä oppia. Toisinaan ajatuksissa siintää, että lähtisin kehittelemään Onnille sopivaa, opettavaista peliä, mutta vielä en ole tehnyt oikeastaan mitään asian eteen. Idea on päässä ja paperilla (osa käyttöliittymistä suunniteltu myös koodausvalmiiksi), ja se on saanut ihan hyvää vastaanottoa aina kun olen siitä puhunut eri alojen ammattilaisten kanssa. En vaan ole uskaltanut hypätä siihen junaan itse, joka tavallaan on sääli. Eniten ehkä pelkään sitä, että idea onkin loppujenlopuksi susi, tai että sille käy samoin kuin Lunchie sovellukselle. Mutta se sovelluksista ja peleistä. Takaisin Onniin.

Onnilla alkaa eskari muutamien päivien päästä. Syksyllä 2016 saimme pidennetyn oppivelvollisuuden ja tarhassa järjestettiin kerta viikkoon Onnille yksilöityä eskariopetusta. Kohta alkaa integroitu eskari, jossa on kaksi muuta lasta. Ryhmä on siis hyvin pieni. 2017-2018 vaihteessa on uudet psykologiset testit ja selviää vaihtuuko F83 kehitysvammadiagnoosiin. Jostain syystä ahdistaa sitä enemmän, mitä lähemmäksi tuo ajankohta tulee. Ehkä siksi, että pelkään, jotta itse en ole tehnyt tarpeeksi Onnin hyväksi. Mitä jos -ajatukset pyörivät päässä tuon tuosta.

Onnilla kehitysharppaus menossa

Onni leikkipuistossa

Onni on taas mennyt hurjaa vauhtia eteennpäin. Kolme viikkoa kotona kesälomalla ja jätkä on harpponut taas huimaa vauhtia. Ensimmästä kertaa Onni sai nepparin itse kiinni. Siinä meni aikaa, eikä se heti ottanut onnistuakseen, mutta Onni oli päättänyt saada nepparin itse kiinni. Ja kiinni se meni. Eikä siinä auttanut hoppuilla, vaikka oli kiire synttereille. Ei. Minä tsemppasin ja Onni yritti ja yritti ja yritti, kunnes onnistui. 

  Tarha alkaa viikon päästä ja Onnilla pitäisi alkaa eskari. Juoksin viime viikolla papereita tarhaan ja samalla mainitsin, että lääkäri pitää mahdollisena diagnoosin tarkentuvan lievään kehitysvammaan. Onni ei kuitenkaan tällä hetkellä tunnu sen erikoisemmalta kuin muut lapset. Viime viikolla hän pallotteli koulun pihalla jonkun ihanan naisen kanssa, jonka nimeä emme ymmärtäneet kysyä. Oli aivan mahtava fiilis Onnin puolesta! Hän kun tekisi tuttavuutta kaikkien kanssa ja mielellään värväisi aikuiset leikkikavereikseen. On upeaa, että tuntemattomat kanssakulkijat vahvistavat Onnin luottamusta vieraisiin ihmisiin ja luovat vahvempaa perustaa hänen itsetunnolleen.

Onni ja isosiko 15-vuotta

Onnilla on viisi sisarusta ja kaikki ovat hänelle todella rakkaita. On oikeastaan aika ihana nähdä kuinka paljon hän välittää sisaruksistaan ja kuinka mielellään touhuaa heidän kanssaan. Sisarukset eivät välttämättä itse ole aina yhtä innoissaan, kun Onni on liimaantuneena heihin kuin iilimato tai ei anna hetken rauhaa.
  Sisaruksista toiseksi vanhin, jonka olisin kuvitellut olevan heistä juurikin se joka ei Onnin seurasta niin perusta, osaa toimia Onnin kanssa kaikkein parhaiten. Jos on menoa ja mukana on meidän neiti näppärä asiat sujuvat, niin että meinaan itse unohtaa Onni onlevan minun vastuullani eikä hänen. Jostain kumman syystä hän tajuaa Onnia silloin kun me muut emme. Ei ole erikoista, että juuri hän pysäyttä meidät vanhemmat ja osoittaa missä on se ongelma, miksi Onni ei tajua ja missä me menemme vikaan.
  On sinällään sääli ettei hän haaveile tekevänsä uraa erityislasten kanssa, sillä jos jollakulla niin juurikin hänellä on ammattiin kaikki edellytykset. Muutama päivä sitten, kun Onnin kanssa teimme puuhakirjan tehtäviä, jotka ostin lidlistä, ei hommasta meinanut tulla mitään. Onni ei ymmärtänyt kun yritin ohjeistaa häntä. Kuvaryhmistä piti löytää kuva joka ei kuulunut joukkoon. Onni ei tajunut mitenkään päin, vaikka koetin eritavoin ohjeistaa. Lopulta meidän 16-vuotias tuskaistui ja käski minun o1la hiljaa ja näytti Onnille jokaista kuvaa kerrallaan ja kysyi mitä kuva esitti. Sitten hän kysyi mitä kuvat olivat, osoittaen pienempää ryhmää ja lopulta osoittaen kuvaa joka ei kuulunut joukkoon. Loputkin tehtävät menivät samoin tavoin, likka ohjeisti ja Onni tajusi, ainakin joten kuten.
  Likka on katraasta se, jonka kanssa tunsin välillä etten pärjää, kun hän oli pienempi. Hän tuntui liian fiksulta ja sai usein sanattomaksi sutjautuksillaan. Kun hän päätti opetella ajamaan ilman appareita, ei häntä saanut auttaa. Hän meni yksin pihalle ja oppi tunnissa pyöräilemään. Kun hän päätti opetella lukemaan ja kirjoittamaan ennen koulua, ei häntä saanut taaskaan auttaa. Muutaman viikon päästä hän näytti kuinka luki ja kirjoitti (en vielläkään tiedä kuinka hän oppi?!!?). Samoin hänen tiedonjanonsa oli pienenä aivan suunnaton. Jos en tiennyt jotain oli minun otettava selvää sillä "en tiedä" ei kelvannut vastaukseksi. Siinä mielessä Onni ei todellakana ole ollut edes haastavin lapsi (ainakaan tähän asti). Ei vaikka hänellä onkin F83 ja todennäköisesti lievä keva.
  Koska tuo lukioon lähtevä neito pärjäilee niin hyvin Onnin kanssa, ehdotin hänelle keinoa ansaita rahaa itselleen. Jos hän kerran viikossa tekisi tunnin Onnin kanssa tehtäviä (opettelisi kirjaimia ja aakkosia, tekisi puuhakirjan tehtäviä) saisi hän sitä vastaan kuukausirahaa tienattua itselleen. Itselleni oli helpotus, että likka suostui. Illoista lohkeaa nykyisin noin tunti Onnin kanssa touhuamiseen, jolloin leikin/lukemisen/pelaamisen varjolla koetamme opetella värejä, lukuja, puhetta ja motoriikkaa.Väkertelen temppuratoja Onnille ja pikkuveljelle tai keksin omat säännöt peleihin, jolloin pelit pysyvät mielekkäinä. Joten on ihan mukavaa, jos kerran viikossa minun ei tarvitse.

Alle 16-vuotiaan vammaistuki

Niin lähti taasen vammaistukihakemus Kelaan. Kyseinen tuki on itsestäni vähän kuin lottoaminen. Hakemukseen saa tarinoida (ja mielellään pitää) ummet ja lammet mahdollisimman negatiivista palautetta lapsestaan, sitten odotellaan jännityksellä mitä Kelan arpakuutio päättää. Hakemus on uusittava aika-ajoin ja päätökset saattavat muuttua radikaalistikkin, vaikka lapsen tilanne ei ole muuttunut miksikään.
  Eräs tuttu äiti, jolla oli pahasti kehitysvammainen autistinen lapsi, tipahti korkeimmalta tuelta pienemmälle, kun lääkärin lausuntoon oli eksynyt virke "nukkuu yönsä hyvin". Kelasta katsottiin, ettei lapsi, enää ollutkaan niin vaativa, koska oli nukkunut yönsä hyvin. Tässä kohden on tärkeää, että päätöksestä ei valita! Valitus prosessi kestää ja usein siitä tulee hylky. On tehtävä, niinkuin tämä äiti teki ja haki uuden lausunnon lääkäriltä, jossa kyseistä mainintaa ei ollut ja laittoi uuden hakemuksen sisään. Läpi meni. Tuki ei katkennut useiksi kuukausiksi ja takautuvasti tui niiltä ajoilta, jolloin tuki oli ollut pienempää.
  Toinen tuttu äiti, jolla on haastava Adhd lapsi sai hylyn vammaistukeen. Omaan silmään hänen arkensa on aika pirskutin rankkaa. Olin aika äimistynyt, ettei hänen hakemuksensa mennyt läpi, vaikka lääkityskään ei ole oikein tepsinyt ja koulussakin oltin tosinaan vaikeuksissa lapsen kanssa. Verratessani hänen arkeansa, omani tuntuu varsin leppoisalta. Toki joudun auttamaan Onnia monissa asioissa ja ennakoimaan, ettei mennä raivariasteelle. En ole joutunut kuitenkaan pohtimaan, että pitääkö minun lopettaa työni, koska tarhassa ei pärjätä pojan kanssa. Tuttavan poikaa kun laitettiin kesken koulun tai iltapäiväkerhon kotiin, kun eivät pärjänneet pojalle. Ja kuitenkin me, joilla oli kolmevuotias motorisesti kömpelö, puhetta ymmärtämätön lapsi, saimme vammaistukea.
  Nähtäväksi jää jatkuuko Onnin vammaistuki. Onneksi meidän yksikään terapia ei ole kiinni siitä, mitä Kela päättää (tämä on myös yksi hullu vammaistuen kohta), vaan terapiaa saamme Kelasta huolimatta. Sairaala kustantaa terapian, ehkäpä juuri siksi, että Kelasta ei voi koskaan tietää, ja Onni todellakin tarvitsee tulevan terapia jakson. Toisin voi olla vuoden päästä, kun toivottavasti alkaa kunnon myllytys terapioiden suhteen. Tällähetkellä Onni on "liian pienen oloinen", jotta hyötyisi kaikista niistä terapioista, joita tarvitsee.
  Kelan tätäi lupasi muuten miehelle, että päätöksessä menee noin kaksi viikkoa. Höpönlöpön sanon minä, veikkaan itse 8 viikkoa.