Fiilikset vastakkain

En tiedä miksi tänään psykologin sanat saivat minut pois tolaltaan. Osasin odottaa niitä ja jopa pelkäsin, että hän päätyisi johonkin muuhun kuin siihen, että Onni on alle neljä vuotiaan tasolla ja hyötyy pidennetystä oppivelvollisuudesta. Ensin minut valtasi helpotus, kun psykologi kertoi, että aikoo suositella pidenttyä oppivelvollisuutta, sillä testit kulkevat aika samoissa puheterapeutin arvion kanssa Onnin ikätasosta. Autossa sain jo kuitenkin pyyhkiä kyyneleitä. Enkä suinkaan itkenyt onnesta. Onni istui takapenkillä täysin tietämättömän siitä, että äiti oli jälleen kerran hukassa karttansa kanssa, joka oli yhtä kuin Onnin tulevaisuus.
  Ja siltähän tämä usein tuntuu, suunnistamiselta risan kompassin kanssa, jonka osoitin pyörii miten sattuu ja näyttää sitä suuntaa, jota sillä hetkellä sattuu huvittamaan. Ja käsissä oleva karttakin on valmistettu vähän sinne päin. Päämäärä on varmuudeksi merkattu muutamaan eri kohtaan, kun ei kartantekijäkään ole ollut ihan varma missä päin karttaa se edes sijaitsee. Ja olo on kuin sokealla, joka koettaa taluttaa toista sokeaa ilman valkoista keppiä tuntemattomalla maalla.
  Lisäksi tunteet ovat monesti ristiriidassa keskenään. Kun olimme ensimmäisellä tutkimusjaksolla, olin kauhusta jäykkänä pelosta etteivät tutkivat tahot huomaa Onnissa mitään erikoista ja samalla pelkäsin, että he huomaavat. Kun saimme diagnoosin olin shokissa järkytyksestä sekä tyrmistyksestä ja kuitenkin sanoinkuvaamattoman helpottunut. Toinaan sitä ei tiedä pitäisikö tuulettaa vai vetää itkupotkuraivarit, tekisi mieli tehdä molemmat.
  Ja niinä hetkinä kun tulee itku sekä iskee huoli, väijyy myös nurkilla omatunto joka soimaa, eikä erityisen hiljaa. Voiko sitä olla surullinen ja mitä jos Onni huomaa? Mistä sitä oikein on sitten surullinen, Onnista? Eikö poika kelpaakkaan tuollaisena? Voisihan Onnilla olla vaikka parantumaton syöpä ja sen sijaan, että murehtisin Onnin tulevaa menestystä naisrintamalla, saattaisin olla valitsemassa arkkua. Eihän tässä siis ole mitään hätää ja silti, siitäkin huolimatta, pettymys, suru ja epätoivo iskee vasten kasvoja kuin märkä rätti.
  Kuinka sitä edes selittäisi muille, kun rinta rottingilla ja samalla anteeksipyytävästi selitän, että Onnilla on kehitysviive. Rivien välissä kuultaa viesti: "Anteeksi, käytös voi olla kummaa, mutta katsokaa mikä nero meidän poika on!". Usein tuntuu kuin meillä olisi maailman yhdeksäs ihme kotona, Uomo universale nimeltä Onni, jonka pitäisi vähintään saada Nobel-palkinto jo pelkästään siitä syystä että hän on ja mullistaa meidän maailmaa. Siksi, että hän oppii uutta.