Vuosi sitten, kun maaliskuussa saimme diagnoosin F83, olin aika shokissa. Kehitys oli kaikilla osa-alueilla jäljessä vuoden tai puolitoista. Nelivuotis syntymäpäivät olivat ihan nurkan takana ja Onni oli kuitenkin taidoiltaan 2v6kk - 3-vuotiaan tasolla. Vaikka omalla tavallaan diagnoosi oli helpotus (en ollutkaan hullu tai ylihysteerinen äiti joka kuvitteli lapsessaan olevan vikaa), niin se oli myös järkytys. Se olikin totisinta totta, jotain oli pielessä eikä meidän Onni kehittynyt niin kuin lapset keskiverroin.
Tutkimusjakson päätyttyä, kotimatkalla, kävelimme tietä pitkin jota reunusti männyt. Puut, joita Onni oli nähnyt koko elämänsä ajan ja joiden vieressä hän oli leikkinyt, kulkenut sekä kiukutellut. Tällä kertaa Onni ei kuitenkaan tunnistanut mäntyä, Onni jäi kiinostuneena katsomaan valtavaa puuta ja halusi tietää mikä se on. Varoen hän lähestyi mäntyä ja sitten peruutti selvästi peläten puun runkoa. Kehoitin hymyillen Onnia koskemaan runkoon ja vakuuttelin hänelle, ettei siinä ollut mitään pelättävää. Hän kokeili ensin varovasti kepillä ja sitten sormella, kunnes laski kämmenensä puunrungolle. Minä hymyilin pojalle rohkaisevasti, vaikka oikeasti olisin vain halunnut istua asfalttitielle ja itkeä ääneen, suorastaan parkua sydäntä raastavasti. Mielessäni pyöri ne kaikki lukemattomat kerrat, kun Onni kysyi olinko minä hänen äitinsä, olimmeko me nyt kotona ja missä me olimme, kun me olimme kotona. Olin aiva varma, että tulisimme saamaan kehitysvamma diagnoosin ajan myötä. Olisiko mikään muu edes mahdollista?
Vuosi on kuitenkin pitkä aika pienen pojan elämässä ja paljon voi tapahtua. Pitäisi muistaa, että meidän aivot ja niiden toiminta on vielä monin osin mysteeri ihmisille. Ne taipuvat toisinaan aivan uskomattomiin suorituksiin. Ehkäpä Onninkin aivot taipuvat, jos aivot vain saavat tarpeeksi stimulaatiota, jotta uusia yhteyksiä voisi syntyä, ja ne osat jotka eivät toimi kunnolla alkaisivat toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla.
Salaa olin toivonut, että tänävuona diagnoosi olisi poistunut. Ehkä siksi, että Onnin motorinen kehitys oli tehnyt niin valtavia hyppäyksiä vuoden aikana. Onni oppi kävelemään portaita ilman tukea, kiipeämään keinuun ja toisinaan ottamaan itse vauhtia, seisomaan sekunnin ilman tukea yhdellä jalalla ja kävelemään reunakivetyksillä ilman, että häntä piti pitää kädestä. Samalla kun toivoin, että diagnoosi poistuisi, pelkäsin myös sen muuttuvan lieväksi kehitysvammaksi. Onnin erilaisuus verrattain muihin korostuu kuitenkin toisinaan niin selvästi pikkuveljensä myötä. Pikkuveli leikkii itsenäisesti, mutta Onni ei useinkaan osaa. Kun pikkuveli on laulanut jo alle kahden vuoden ikäisestä, on Onni vasta oppinut itse. Kun Onnilta pyytää jotain, voi olla niin, että pikkuveli ymmärtää -ja suorittaa- pyynnön.
Ja sitten on niitä päiviä, kun Onnilta tulee oivalluksia, joita kolme ja puolivuotiaat evät oivalla. Päiviä jolloin laitan pään tyynyn ja ajattelen, että kohta Onni on niin kuin muutkin ikäisensä. Ettei tuttavaperheiden lapsien tarvitse hämmentyä tai turhaantua, kun Onni menee lukkoon eikä ymmärrä leikistä mitään. Että ihan varmasti tulee se päivä, kun pitelen Onnin lasta sylistä ja rekisteröin samankaltaisuuksia lapsenlapsestani isäänsä nähden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti